I. K. Inha

Virtain maisemissa myöhemminkin

Lapsuuden aamuhohteiset ajat olivat kaukana takanapäin, kun I. K. Inha palasi synnyinpitäjänsä maisemiin keski-ikäisenä miehenä maailmansodan vuonna 1914. Inha asui Virroilla kolmessa paikassa: Äijännevalla, Vaskivedellä ja Jäähdyspohjassa. Hän rakennutti kaksikin huvilaa, Kimalteita molemmat, muttei kyennyt asettumaan aloilleen.

Talven 1914 – 15 Inha vietti ystävänsä professori Onni Tarjanteen kesäasunnossa Uskalissa Äijännevalla. Miehet olivat tunteneet toisensa lapsuudesta lähtien. Samaan aikaan kun Inhan isä henkikirjoittaja J. A. Nyström vaikutti Virroilla, oli Tarjanteen isä Karl Gustaf Törnqvist itsenäisen kappeliseurakunnan pitkäaikaisena paimenena. Molemmat osallistuivat voimakkaasti pitäjän kaikenpuoliseen kehittämiseen.

Arkkitehti, professori Onni Tarjanne oli vuonna 1904 ostanut Äijännevalta Uskalin talon ja siirtänyt sen nykyiselle paikalleen. Hän antoi sille oman arkkitehtonisen leimansa: korotti sitä, teetti taitekaton, lisäsi yksityiskohtia. Tuohon kesäpaikkaan saapui Inha asumaan syksyllä 1914.

Kunnioitettu vieras
 

Uskali on edelleen suvun hallussa ja professorin tytär, 93-vuotias [1990] Soina Tarjanne viettää siellä yhä kesänsä. Talo on hiljattain saanut uuden punaisen ulkomaalin, sisäpuolelta se on vuosikymmenten takaisessa asussaan. Soina Tarjanne muistaa hyvin taiteilija I. K. Inhan vierailut perheessä 1910-luvulla.
– Ei hän kovin usein nähty vieras ollut, mutta sitäkin kunnioitetumpi etenkin meidän nuorten mielestä.

Soina Tarjanne muistaa, miten hän kerran piti serkkutyttönsä kanssa Inhalle seuraa koko päivän. Tytöt olivat kuulleet, ettei Inha välittänyt naisista ja suhtautuivat häneen ujon kunnioittavasti. Tytöt olivat nurkkahuoneessa, kun oven takaa alkoi kuulua jotain kummallista: Inha siellä veteli haitarista outoja ääniä. Tyttöjen ujoudesta huolimatta päivä kului mukavasti.
– Inha ystävystyi veljeni Toivo Tarjanteen kanssa, sillä hänkin oli innostunut valokuvaamisesta ja rakenteli suurennuskoneita. He tutkivat yhdessä kojeita ja keskustelivat teknillisistä asioista. Muistan veljeni ihailleen Inhan tietorikkautta.

– Kävin myöhemmin Lohjanjärvellä Ilona Jalavan luona Peitsalossa, ja menimme tervehtimään Inhaa, jolla oli talo lähistöllä. Hän otti meidät vastaan, mutta puhui koko ajan Eddasta, muinaisesta eepoksesta.
Soina Tarjanne kertoo, että talvi 1914 oli kovin kylmä. Inha paleli Uskalissa ja oli rakentanut itselleen jonkinlaisen puulaatikon, jossa lämmitteli jalkojaan.

Kummallinen kuvaaja
 

Äijännevalainen Aune Ylimys (s. 1903) näki Inhan talvella 1914 monta kertaa kulkevan kameransa kanssa maastossa. Aune oli pitkään Tarjanteiden passarina, hätäpiikana, auttamassa siivoamisessa ja keittiötöissäkin. Kun Tarjanteet olivat tulossa Helsingistä käymään, ilmoitettiin Aunelle, että taloa piti ruveta lämmittämään.
– Joskus kävivät talvellakin, ja huoneita piti lämmittää viikkokaupalla. Tarjanteet olivat hienoja, mukavia ja ystävällisiä ihmisiä.

Inhaa Aune ei tuona talvena palvellut, mutta katseli tämän elämistä Uskalissa kyläläisen näkökulmasta.
– Kyllähän jotkut ensialkuun meinasivat, ettei ole järjellään, kun niin toisista  ittensä erillään piti, paljon käveli ja otti talvellakin kuvia. Ensin pidettiin kummallisena, mutta sitten se muuttu, kun ei Inha mitään häiriötä kenellekään halunnut tehdä. Ei sitä tarvinnut pelätä.

Uskalissa asuessaan Inha oli 49-vuotias, syrjään vetäytyvä erakko. Äijännevan soinen seutu ei ilahduttanut, kuten hän itse Suomen maisemissa kirjoitti:
"En olisi luullut sitä kummaa tapahtuvan, että minä tulisin vuoden viettämään kotipitäjäni kaikkein kolkoimmalla nälkäperällä, jossa ei ole järviä, ei laaksoja, ei muuta kuin soita ja kankaita ja varsinkin soita, samaa lakeata jo kuin tuo synkeä Metsä-Pohjanmaa, jonka läpi matkustaja koettaa päästä niin pian kuin suinkin."

Toivottomuudessa oli ainoana lohtuna puro, jota Inha tarkkaili myöhään syksyllä, talven tultua ja jälleen keväällä. Uskalin ajalta on peräisin Inhan monta valokuvatutkielmaa lohduttajastaan.

Kevään tulo karulle seudulle tuntui suloiselta:
"Purokin alkoi jälleen tuntua kinosten alta lumen kasaantuessa ja jänikset hyppelivät senkin seitsemät purpurit sen äyräillä. Minä ajattelin: nythän professorin pitäisi olla täällä."
Mutta kun professori perheineen keväällä muutti maalle, oli Inha jo niin erakoitunut, että karkasi Vaskivedelle pois ihmisten seurasta.

Kimalteen rakentaja
 

Kesällä 1915 nousi Inhan Kimalle-huvila Vaskivedelle, Savilahden maalle Mämminniemeen. Kyläläiset muistelevat mökin olleen lautarakenteinen, tuskin tuulensuojaa kummempi, punaiseksi maalattu. Tuohon aikaan olivat huvilat Vaskivedellä harvinaisia; Saviselällä oli Kimalteen lisäksi vain asioitsija Antilan mökki Huhtisaaren kallionkärjessä.

Kimalteen paikan oli Inha vuokrannut Elo Herman Savilahdelta, joka oli niitä harvoja, jotka saivat huvilalla vierailla. Savilahden tytär Anja Lumpia (s. 1911) kertoo, että hänen sisarensa ja veljensä saivat viedä Inhalle ruokaa.
– Hannes ja Aune olivat seitsenvuotiaat kaksoset, ja he kuljettivat päivittäin Inhalle äitini Riikan laittamaa ruokaa. Taloa siivosi Lahden Anja, mutta hänen tulessaan Inha lähti aina mökistä pois.
– Inha kuvasi paljon Vaskiveden rantoja. Myöhemmin hän lähetti isälleni kiitokseksi Suomen maisemia -teoksen.

Kimalteen myöhemmästä kohtalosta ei ole tarkkaa tietoa. Aune Kankaanpää on muistellut, että mökki olisi siirretty myöhemmin Lohjanjärven rannalle. Matti Kankaanpään kirjassa Toiset aijat II kerrotaan myös, että Inha asui Sipilässä sen aikaa, kun Kimalletta kesällä 1915 rakennettiin, ja souteli päivittäin katsomaan työn edistymistä.

Lapsuuden maisemissa
 

Inha rakennutti Virroille vielä toisenkin Kimalteen, joka edellisen lailla tehtiin laivareitin varrelle. Uuden huvilan paikka oli Jäähdyspohjan Nuuttikylässä Syrjänniemessä Aleksi Syrjän maalla. Aleksi Syrjällä oli ennestään ollut hyvät suhteet Inhan lapsuudenkotiin Valkeajärven taloon, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä. Tätä perua lienee ollut Kimalteen paikan vuokraaminen Inhalle.

Aleksi Syrjän poika, kohta 80-vuotias [1990] Unto Syrjä ajoittaa uuden Kimalteen rakentamisajankohdaksi joko kesän 1916 tai 1917.
– Rakentamisen ajan Inha asui rannassa saunassa, joka oli tuotu jostain Sipilästä päin. Kimalletta oli tekemässä kaksi miestä, joista toinen oli Antto Viitanen Rantasesta.

Aleksi ja Maija Syrjän kuudesta lapsesta kymmenvuotias Aino oli se, joka sai päivittäin kuljettaa Inhalle ruokaa.
– Ruoka vietiin serviisissä, jossa astiat oli päällekkäin ja jossa oli kantamista varten sanka, muistelee Unto Syrjä.
Eräällä ruokareissulla karkasi pikkuveli Unto sisarensa perään Kimalteelle. Tuolloin tapahtui jotain ainutlaatuista lasten elämässä.
– Inha haki sisältä valokuvauskoneensa, käski meidän nojata kiveen ja otti meistä kuvan. Aikaisemmin emme tietenkään olleet olleet valokuvassa.

Unto Syrjä sanoo Inhan olleen lapsille ystävällinen. Paljon hän oli Kimalteelta pois kuvausmatkoillaan eikä pitänyt yhteyttä kyläläisiin. Inhan vaateparsi jäi lapsen mieleen.
– Sillä oli pitkävartiset nauhoitettavat kengät ja sellainen pisempi takki päällä.
– Naispelko se oli, mutta lapset se hyväksy.
Inhan levottomuus ei laantunut lapsuusmaisemissakaan. Kun uusi Kimalle oli tehty vesikattoon asti, lähti saunan asuja maailmalle.

Kimalteen osti myöhemmin visuvesiläinen kauppias Onni Kauttu. Rakennus palveli aikansa Pirkanmaan Osuuskaupan virkistyspaikan rantamajana Visuveden kanavan tuntumassa. [Täällä se on tallella edelleen, nykyisin yksityisomistuksessa.]

                                                                             Maija Lehtinen, 1990.

Copyright © 2005 Jäähdyspohjan kyläyhdistys ry.