Vielä 1800-luvun alussa saattoivat valtakunnan päätietkin olla vaivaisia kärrypolkuja. Järvisillä seuduilla matkanteko ja tavarankuljetus hoituivat kätevimmin vesiteitä pitkin. Talvisin taas käytettiin järviä ja aukeita maita oikovia rekiteitä. Vaivalloisesti kuljettaville kärryteille lähdettiin vain, jos muuta vaihtoehtoa ei ollut. Maantieverkoston raivaamisen ja laajentamisen puolesta puhuikin lähinnä vain esivalta, joka tarvitsi kunnollisia teitä hallinnollisten kuljetusten ja sotaväen vuoksi.
Jo 1600-luvun lopulla oli saatu jokseenkin kuljettavaan kuntoon läpikulkutie Ylä-Satakunnasta Pohjanmaalle eli ns. suuri pohjantie. Tämä Hämeenlinna-Messukylä-Pori- maantieltä eronnut tie kulki Oriveden, Ruoveden, Virtain, Alavuden, Kuortaneen ja Lapuan kautta Uuteenkaarlepyyhyn. Periaatteessa suuri pohjantie on vieläkin olemassa: nykyisin sitä kutsutaan kantatie 66:ksi.
Vanhojen kyläteiden linjaus voi vieläkin noudatella 1600-luvulla raivattua ja jo mahdollisesti tätä ennenkin ratsupolkuna käytettyä tietä. Jäähdyspohjassa Jäähdyspohjantie ja Heikkilänmäen (Kunnalliskodin mäki) yli kiemurteleva Lakarintien osuus ovat ikivanhoja tienpaikkoja. Jäähdyskylästä vanha pohjantie jatkui Hauhuusta tulevan kylätien ja valtatien risteyksen jälkeen pitkin Lakarinharjua Torisevajärvien itäpuolitse Puttosenkankaalle ja edelleen Purulan ohi kohti Herraskylää ohittaen Virtain kirkonkylän nykyisen Asematien tienoilla. Heikkilänkankaalta oli kirkolle matkaa vielä noin peninkulma.
Werner Holmbergin maalaus Maantie Hämeessä (1860),
toiselta nimeltään Helteinen kesäpäivä.
Teiden raivaus ja kunnossapito oli talonpoikien tehtävä, eikä kruunu osallistunut kustannuksiin kuin harvoissa poikkeustapauksissa. Työvelvollisuuden suorittamista valvoivat nimismies ja siltavouti ns. tienjakoasiakirjojen mukaan. Näissä teiden ylläpito oli ruodutettu pitäjän talojen kesken manttaalin eli veroluvun mukaan. Vaikka tienhoitovelvollisuutta yritettiin keskittää, saattoi vielä 1700-luvullakin yhdellä talolla olla hoidettavana tienpätkä kotipuolessa, raivattavana toinen pitäjän vastakkaisella laidalla ja vielä huolehdittavana osa sillasta ja peninkulmatolpista kolmannella kulmakunnalla. Erityisesti suuret sillat kuten Kautun silta Ruovedellä vaativat lähes koko pitäjän työpanoksen. Siltavouti Tuomas Böök yritti v. 1702 käräjillä saada Jäähdyspohjan Uotilan, Karsaantaipaleen (Paavola), Rantalan ja molemmat Heikkilän talot osallistumaan Kautun sillan uudelleenrakennustyöhön. Talolliset todistivat kuitenkin, että heidät oli jo vanhastaan vapautettu Kautun sillan rakentamisesta, sillä heillä oli omassa kylässä hoidettavana Heikkilän silta saman "maan- ja kauttakulkutien" varrella.
Teiden raivaaminen ja ylläpitäminen tuntuivat talonpojista joskus kohtuuttomiltakin rasituksilta teistä saatavaan hyötyyn verrattuna. Tienteko onkin ollut vaikeimpia riidanaiheita talollisten ja esivallan välillä. Kruunun osalta vaatimukset olivat kuitenkin ehdottomia: valtamaanteiden, siis mm. suuren pohjantien tuli olla sellaisessa kunnossa, että niitä pitkin "voi kesällä päästä purilailla ja kärryillä kunnolla perille". Talvitiet olivat asia erikseen.
Jäähdyspohjan ja Virtain kirkonkylän välillä suoritettiin huomattava tienoikaisu 1840-luvun alussa. Talvitie oli jo vanhastaan oikaissut kirkolle Torisevan länsipuolitse. Maantien rakentamista tätä ns. Torisevan taivalta pitkin puolustettiin Lakarinharjun kautta kulkeneen tien pituudella ja mäkisyydellä. Vanhalla maantiellä Lakarinmäki lienee ollut Jäähdyspohjan ja kirkonkylän välisellä taipaleella vaikein ylitettävä, jota noustaessa ja laskettaessa jouduttiin joskus purkamaan osa hevosen lastistakin.
Uuden tieosuuden tarpeesta suoritettiin katselmus elokuussa 1839 pastori Packalénin ja nimismies Ullnerin johdolla. Tienoikaisun vaihtoehdoksi esitettiin Lakarinharjun madaltamista tai suurimman mäen kiertämistä sen eteläpuolitse. Kalleimmaksi vaihtoehdoksi arvioitiin tien oikaisu pitkin Torisevantaivalta. Samalla matka kirkonkylään lyhenisi kuitenkin 1905 kyynärää (n. 1,13 km) ja vaivalloinen Lakarinmäki vältettäisiin kokonaan.
Päätöksen asiassa teki maaherra, joka seuraavana keväänä määräsi tien oikaistavaksi. Joukko talollisia "omasta ja muiden tilanomistajien Virtain kappelissa sekä Pohjaslahden ja Kukonpohjan kylien puolesta" valitti asiasta tsaarille perustellen vastustustaan mm. suurilla kustannuksilla ja tien vähäisellä käytöllä. Tsaari ei kuitenkaan ottanut valitusta edes harkittavaksi, vaan määräsi joulukuussa 1840, että tien tuli olla valmis lokakuun alkuun 1842 mennessä.
LÄHTEET:
Jokipii, Mauno, 1959. Vanhan Ruoveden historia I.
Kankaanpää, Matti, 1978. Valtamaantien oikaisu Jäähdyspohjan ja kirkonkylän välillä. Toiset aijat. Tutkimusta ja kuvausta Virtain asukkaista ja elämästä I.
Koukkula, Tuomo, 1967. Vanhan Ruoveden historia II:1.
|