Höyryhevolla Ämmän partaalle

Nyt ne ovat toisiinsa kiinnitetyt teräksisellä narulla, Iisalmi ja Kajaani, jukovitsalla, joka kestää kiskoa, kummalle puolelle voitto kallistuu. Se on varma, ettei ainakaan Kajaani hellitä narun päästä siihen kerran kiinni päästyään. Sen täytyy pitää kiinni, jos mieli leivässä pysyä, ja leivän edestähän sitä tässä maailmassa perältäkin tapellaan urhoollisemmin, kuin mistään muusta.

Moni muu osa maasta saa rautatiestään kiittää yksiä ja toisia luonnonetujaan, mutta Kajaanin on siitä kiittäminen nälkäänsä. Kelpasipahan sekin johonkin! Ellei se olekaan juuri saanut aikaan itse rautatietä, — tiedämmehän, että Kajaanin takamaillakin on rikkautensa, vesivoimansa, metsänsä ja tervansa — niin on kuitenkin tosiasia, että viime nälänhätä melkoisesti kiiruhti radan valmistumista. Jauhojen toimittaminen Suomen selän poikki tuotti niin suuria vaikeuksia ja kustannuksia, että hallitus tahtoi, mikäli mahdollista, estää semmoisen pulan uusiutumisen.

Tavarat olivat Iisalmessa purettavat hevoskuormiin ja kymmenkunta penikulmaa ylen mäkistä ja useimmiten huonossa kunnossa olevaa maantietä vedätettävät Ämmäkosken partaalle. Aina näki noilla pitkillä metsätaipaleilla kymmenittäin ja toisin ajoin sadottainkin kuormia väsyneine huonoine hevosineen punnaamassa ylämaihin viljaa.

Iisalmelle tämä kauttakulkuliike tietysti melkoisesti lisäsi liikettä, kajaanilaisille se hitautensa ja kalleutensa kautta teki mahdottomaksi päästä oikein kaupungiksi elämään. Se sai kuin vakainen lapsi tyytyä vanhemman sisarensa holhouteen.

Minun viime kesänä kulkiessa uutta rataa ei se vielä ollut valmis. Täyttämistä kesti pitkin matkaa, kunkin veturin väkineen vaunuineen hommatessa omalla osallaan, omine väkineen. Asemahuoneet olivat keskeneräiset, kivimiehet punnitsivat ja sihtasivat hakatuita odotussiltoja. Mutta haahmollaan oli jo kaikki ja käyttökunnossa, niin että tästä sydänmaanrautatiestä jo sai selvän käsityksen.

Se se vasta on sydänmaanrata, jonka vertaa meillä ei toista. Lähinnä Iisalmea tosin on lauhkeampia maisemia, vaaroja kylineen ja lehtoineen, selänkaistale, järvi siellä täällä, mutta keskitaival on penikulmittain toivotonta rämettä, jonka happamessa mannussa puut kituvat, jonka suoaavoilla kurja heinänkorsi toistaan huutaa. Varsinkin Sukevan asemalta, — ainoa varsinainen asema koko radalla, muut ovat pysäkeitä — maisemat muuttuvat surkean kurjiksi. Sukeva on viimeinen Savon kylä, ja siitä pitäen radan varrella tuskin näkee ainoatakaan asumusta, ennenkuin Kajaanissa.

Rautatie eroo Sukevalla maantiestä, joka lenkoo länteen päin ja kuivia maita etsien nousee korkealle Murto- mäelle, jonka näköaloja yli avarain sydänmaiden matkailijat ihailevat. Rata taas on etsinyt matalimman paikan vedenjakajan poikki kulkeakseen. Se on sen löytänyt noin 8 km Murtomäestä itäänpäin. Rata yhä verkalleen nousee, mäet ovat vaihtuneet mataliksi harjunruodoiksi, laaksot puuttomiksi soiksi niiden välillä. Siellä täällä, missä on kuivempi paikka, on tiepuolessa viheliäisiä savupirttejä, nuvuista ja sammalista rakennettuja, joissa työväen on täytynyt kylien etäisyyden vuoksi asua rakennusaikana. Suurin osa niistä lienee nyt jälleen autiona, mutta on joitakuita, jotka näyttivät pysyväisemmiksi rakennetuilta, ja joista ehkä vielä tulee viljelyksen ensimäiset tienraivaajat näillä selkosilla. Rasinmäen ja Murtomäen välillä rata sitten kulkee aivan matalan mctsäharjanteen poikki, johon matkustaja omasta ehdostaan tuskin osaisi huomiotaan kiinnittää, vaikka se hoitaakin vedenjakajan tärkeätä virkaa. Murtomäen pysäkiltä eteen- käsin maisemat jälleen muuttuvat, laaksot syventyvät, vaarat paisuvat ja kasvullisuus käy varmemmaksi.

Kivimäen ja Kajaanin välillä, parin penikulman päässä Kajaanin kaupungista, on radan korkein kohta, jonka kuitenkin matalampi alanko erottaa Maanselästä, niin että se on Oulujärven vesialueen sisäpuolella. Nousut ovat olleet melkoiset, mutta matkan pituus vaikuttaa, että ne eivät sanottavassa määrässä tunnu. Eivätkä ne näytä radan suuntaamiselle tuottaneen sanottavia vaikeuksia. Suurin kaltevuus 12: 1,000, on sama, kuin esim. Vaasan radalla, jota vastoin Jyväskylän radalla nousut ovat koko joukon jyrkemmät.

Yhtä yksitoikkoista kuin on taival, yhtä yksitoikkoista on rata rakennuksenkin puolesta. Ei ole tarvinnut tehdä sanottavia leikkauksia, ei rakentaa korkeita penkereitä muuta kuin johonkin ainoaan paikkaan, eivätkä radan kaksi siltaa, jotka ovat kahden puolen Sukevan asemaa, kannata edes mainitsemista esim. Oulun—Tornion radan siltoihin verraten.

Ja kuitenkin tämä rata on merkillisimpiä mitä maassamme on rakennettu: se avaa laajan maakunnan, joka tähän saakka on ollut melkein eristettynä muusta Suomesta. Ja ehkä enemmän kuin mikään muu rata se on sen vuoksi omiaan vaikuttamaan mullistavasti maakunnan oloihin, jolle se nyt on avannut valtatien muuhun maailmaan. Jää vähemmäksi tervan soutu, ehkäpä valmistuskin, ja kansalle riittää enemmän aikaa pysyväisempää hyötyä tuottavaan työhön: maanviljelykseen ja varsinkin karjanhoitoon. Molemmilla näillä elinkeinoilla, varsinkin karjanhoidolla on Kajaanin kihlakunssa paljon edellytyksiä, jahka vaan tuotteet saadaan helposti myydyiksi ja joudutaan niittyjen ja laitumien paran­amiseen työtä uhrata.

Kajaanilaisten onni on nyt suuri. Postin he saavat päivää tuoreempana kuin ennen, pois on jäänyt tuo pitkä väsyttävä maataival, joka esti sen asukkaita etelään matkustamasta, ja vieraita Kajaaniin saapumasta muuta kuin tärkeillä asioilla, joka painoi Kajaanin kauppapuodit tavallisten maalaispuotien tasalle, sai niin monen pitämään sitä karkoituspaikkana, pienenä Siperiana, johon hän vain olojen pakosta asetti majansa. Uusi aika ilmoitti jo ennen radan valmistumista tulonsa: kaupunki, joka vuosikymmeniä pysyi samana, alkoi äkkiä nopeaan kasvaa. Kajaani sai seminaarin. Uusia taloja nousee toinen toisensa perästä, vanhoja korjataan, laajennetaan, uutta asemakaavaa kaupungin laajentamiselle valmistellaan. Ei kauaa viipyne, ennenkuin Ämmän ja Koivukosken partaalle nousee suuret tehtaat ja uudenaikainen teollisuustyö alkaa yöt päivät sähistä tuolla hiljaisessa pohjolassa, jossa ihmisääni harvoin on kyennyt voittamaan tuulen vonkunaa ja koskien pauhua.

Kajaanilaisten onni on suuri ja ymmärrettävä. Eteenpäin on elävän mieli, sanotaan, ja nyt vasta, pitkän odotuksen jälkeen, pääsevät he edistymään. Kenpä sitä ei eilleh soisi, hyville kunnon kajaanilaisille, mutta ei kumminkaan ilman kaipauksen tunnetta se, joka on Kajaanissa jonkun aikaa viivähtänyt.

Samalla kun uusi rata avaa elämän uran noihin laajoihin ylämaihin, samalla kun se Kajaanille alkaa uuden toimeliaan ajan, samalla se, pelkään, hävittää viihdykkään paikan, jonka vertaa ei Suomessa toista.

Kajaani on ollut kuin idyllinen, valoisa keidas Pohjois-Suomen avarain erämaitten keskellä. Koskien toisella rannalla vaatimaton, maalainen kaupunki, jonka väestö suuressa määrin elää maanviljelyksellä, toisella taas Karolineporin kartano jyrkällä rinteellä lehteväin puutarhain ja puistojen ympäröimänä, joiden vertaa ei missään muualla näillä seuduin näe. Koivukosken ihailemiseen et väsy, Ämmää saatat katsella vaikka miten kauan, loikoillen kuivalla kukkanurmella sen partaalla, ja sillalta, joka niiden välillä johtaa rannasta toiseen Kajaanin linnan saarella olevain raunioiden poikki, on hauska katsella vuolasta suvantoa häränsilmineen, hyppivine forellineen ja harrineen, joita matkailijat rannoilta tahi suvannolla soudellen koettavat perhosiinsa houkutella. Alituista vilkkautta antaa maisemalle tervakulku molempain koskien ohi kulkevissa suluissa. Lasku- miehet saavat kiireinä aikoina juoksujalkaa rientää alemmalta sululta ylem­mälle joutuakseen laskemaan kaikki koskien alle pyrkivät veneet. Tässä taas saat tutustua voimakkaaseen, alkuperäiseen ylämaanrahvaaseen. Miten kaikki tämä muuttuu, kun koskiin rakennetaan tehtaat ja satamaradan valmistuttua koskien niskaan tervat pysähtyvät kolmen neljän kilometrin päähän Sotkamon vesien rantaan! Jokainen, joka on tuon maiseman nähnyt entisessä muodossaan, on silloin varmaan kaipauksella ajatteleva koskia, kaunista virtaa niiden välillä ja sen uhkeita rantoja, vaatimatonta kaupunkia pihlajapuistoineen ja rattoisaa tervarahvasta.

Minä menen vielä pidemmälle: kaipauksella ajattelen tuota pitkää maantiematkaakin, joka oli niin monelle kauhistus. Aina muistan sen elävän vaikutuksen, kun vedenjakajalla hirmuisessa sydänmaassa kohtasin iäänienpatsaat ja tuolla puolen rajan heti ensimäiseksi lämmin lepikkoaho huomautti minun saapuneen Savoon. Muistan sen ihanan tunteen, kun pohjolan vesien kolkkous, sen luonnon kovuus vielä vallitsevana mielessäni tulin lisveden ja Poroveden vienoille rannoille, viljelyksen lämmittämän maisemiin, joihin sodan muistomerkit, runoilijan kertomukset taisteluista painavat suuruuden leiman. Miten suuri iloni onkin ollut pohjolan valkeista öistä, tervasta, rehellisestä luonnosta ja väestöstä, niin on tällä kohdalla aina mielen vallannut tunne etelän runsaammasta, moninaisemmasta käsite- ja tunnepiiristä, asteikosta, joka alkaa suloisimmista utuhaaveista ja ulottuu sankariuteen saakka. Pitkiä, yksitoikkoisia erämaantaipaleita kulkiessa nuo vaikutukset, tunteet kehittyvät matkamiehen mielessä. Epäilen, tokko se, joka Kajaanissa astuu junaan, sanomalehtiä lukien liukuu Iisalmeen lämpöisessä huoneessa, ehkäpä yhtä mittaa jatkaa matkaa Kuopioon tai Helsinkiin saakka, epäilen, tokko hän milloinkaan kokee samaa.
Hyvästi siis vanha Kajaani, viihdykäs idylli niin vaikeitten taivalten takana, suuren, vakavan erämaanluonnon keskellä! Hyvästi sinä lapsi kaupunkien kesken, joka tyytyväisenä itseksesi jokeltelit kehdossasi, kuuntelit Ämmän tuutulaulua joskus huutaen leipää. Nyt olet kapalosi rikkonut ja Kullervona noussut kehdostasi kasvaakseni mieheksi, jonka kädet ulottuvat maan rajoille ja pää kohoo hamaan Lappiin saakka.

 

Lähde: Kyläkirjaston kuvalehti, B-sarja, joulunumero 1904
kirj. I.K. Inha